Istun autossa takapenkillä matkalla kohti etelää. Olo on helpottunut. Hellettä pääsi pakoon istumalla autoon, lähtemällä ajelulle ilmastointi päällä. Oikein muuta pakopaikkaa ei ole. Yksivuotias lapsi nukkuu turvaistuimessa vieressäni. Oli pieni jo ihan väsynyt ja kypsä nukkumatin vierailla. Mies ajaa autoa halki Norjan maaseudun. Maisema on ilahduttavan vihreää ja elävää. Hevosia näkyy paljon samoin kuin avoautoja. Erityistä kesäluksusta molemmat. Maasto on kumpuilevaa ja kallioita näkyy varsin usein. Leppoisa kesäinen alkuilta.

Pääsemme perille ja mies kummastelee, että todellako täällä ei-missään pitää maksaa pysäköinnistä. Lähtee kohti lippuautomaattia nostettuaan matkarattaat takakontista. Änkeän vaivalloisesti itseni ulos kaksiovisesta autosta lapsi sylissä. Lasken pojan rattaisiin, suljen valjaat ja haen kameran autosta. Laitan sen päälle ottaakseni kuvan pojasta. No memory card. Voihan nyt perkele. Huudan takaisinpäin kävelevälle miehelle parkkipaikan yli, että et ikinä arvaa.

Onneksi nykyään kännyköissä on kamerat ja kuukauden vanha syntymäpäivälahjani sisältää kahden megapikselin kuvauskojeen. Ehkä sittenkin saamme reissulta todisteita. Lähdemme lykkäämään rattaita oikeaan suuntaan. Kumman polun valitsemme? Mennään nyt tuota asvaltoitua pitkin. Näyttää virallisemmalta. Uteliaisuus kasvaa. Metsikön läpi ei näe määränpäätä.

Pian mutkan takaa paljastuu matkamme pää. Maailmanloppu. Verdens Ende. Aurinko lämmittää vielä kyllä, mutta merituuli on viileä. Merestä nousee kymmenkunta erikokoista kallioluotoa, pelkkää kiveä. On täällä vähän maailmanlopun tunnelmaa. Kävelemme laituria pitkin luodolle ja napsimme valokuvia. Mies ja rattaissa istuva lapsi, minä ja rattaissa istuva lapsi. Minä lapsi sylissä ja mies lapsi sylissä. Kyllä kuvista selvän saa. Kertakäyttögrilleille omistetusta roskiksesta emme viitsi ottaa kuvaa.

Nousemme ylös rannan kalliolle. Huipulla on pieni ravintola josta on komea maisema merelle. Taivaanrannassa kulkee rahtialus. Katselen aurinkoista ja lempeää maisemaa. Lähellä on vehreä laakso, josta kuuluu lintujen sirkutus tuoden mieleen sademetsät. Kuvittelen hetken. Syksyinen ilta. Hurja myrskytuuli ja suuret aallot paiskomassa päin luotoja. Kylmää ja märkää. Pimeää ja kurjaa. Silloin paikka on varmasti nimensä veroinen. Nyt nimi tuntuu lähinnä vitsiltä.

Lähdemme kävelemään takaisin parkkipaikalle pientä kallionvälissä kulkevaa polkua pitkin. Muinaiset aallot ovat kovertaneet toiseen kiveen pehmeitä muotoja. Mennessämme mietimme sitä, miltä kuvat mahtavat näyttää tietokoneella ja sitäkin, että nyt se on koettu - maailmanloppu.