Veera istui kiviselle rappuselle. "Mä en jaksa astua enää yhtään rappusta! Menkää te, mut mä jään tänne." Risto otti mukisematta kaksosten käsistä kiinni ja katosi rinteen portaita pitkin näkyvistä. Veera oli käynyt Karhuluolalla ja tiesi kokemuksesta, että pojat olisivat ylös tullessaan aivan valmiita kotiinlähtöön. Väsyneitä, uupuneita ja jalat aivan maitohapoilla. Ja niin olisi poikien isäkin.

Veera istui Aulangon tornin alimmalla askelmalla ja katseli puiden välistä kaukaiseen maisemaan. Kaikki näytti samalta kuin vuosia sitten. Kaukaisilla mäillä syysruska väritti lehtipuita, vaikka intiaanikesä pitikin lämpimänä. Todellakin hyvin samanlainen sää kuin silloin... Mitä siitä nyt on? kahdeksantoista vuotta. Veera tunsi itsensä äkkiä kovin vanhaksi.

Tornin tuulisella huipulla lähes kaksi vuosikymmentä sitten Veera oli seissyt aivan toisen miehen kanssa kuin juuri äsken. Tai pojan oikeastaan. Niillä rajoilla. Intiaanikesä, alkava ruska, leppoisa ilma. Jännittyneet hymyt, varovaiset puheet ja ensisuudelma. Molempien. Muistossa oli jotain suloista. Ensimmäinen opiskeluvuosi vieraalla paikkakunnalla, ensimmäinen poikaystävä. Kaikki oli uutta ja viatonta. Mikä sen pojan nimi olikaan. Veera kurtisti otsaansa. Miten sellainen voi unohtua.

Japanilaisia turisteja kiipesi mäen huipulle ja Veera tajusi niiden tulevan pian tornille. Ensin toki heille esiteltiin näköalatasanteelta maisemia. Veera ei halunnut jäädä jalkoihin, joten koska jaloissa tuntui taas olevan voimaa, hän lähti kiipeämään takaisin torniin ensimmäiselle tasanteelle. Ristolla ja pojilla kestäisi vielä. Risto kun aivan varmasti haluaisi valokuvata poikia ja karhupatsasta kaikista mahdollisista kulmista.

Veera meni oviaukosta sisään ja istui pienen pöydän ääreen tuolille. Jalat väsyivät nyt nopeasti. Vieraskirja. Se jouduttiin vaihtamaan aina muutaman kuukauden välein, sillä turisteja kävi etenkin kesäisin tornilla paljon. Veera avasi kirjan alusta. Kesäkuun viides ja iso kirja oli pian loppumassa taas. Oli turha kuvitellakaan löytävänsä kirjasta kahdeksantoista vuoden takaisen heilan nimeä.

Veera käänsi pari viimeistä sivua näkyviin ja lähti silmäilemään nimiä taaksepäin, josko vaikka sattuisi joku opiskeluaikainen tuttu silmään. Monista nimikirjoituksista ei saanut ollenkaan selvää. Paikkakuntia oli halki Suomen, mutta valtaosa oli Hämeenlinnasta tai aivan lähistöltä kuitenkin. Muutaman sivun jälkeen Veeran katse pysäsi etäisesti tuttuun käsialaan. Siinä se oli. Vanhan heilan nimi. Hannu Lahtinen. Vaan ei yksin. "ja"-sanaa seurasi "Silvia Mäki". Siis Silvia Mäki! Harvinaisen typerä nimi. Veera naurahti ääneen, mutta vaikeni tajutessaan ulkoa kuuluvan japaninkielisen pulinan olevan ihan lähellä. Veera otti kynän ja oli kirjoittavinaan uudestaan perheensä nimiä kirjaan sillä aikaa, kun lauma ulkomaalaisia lähti kiipeämään portaita tornin sisällä kohti huippua. Väen papatus kaikui hassusti kivisen tornin seinissä.

Veera palasi parin sivun taa ja makusteli Silvia Mäkeä suussaan. Valkoiset hiukset ja föönattu kampaus. Violetit silmälasit ja mauton asu. Kuvitella, että Hannu on sellaisen itselleen ottanut, vaikka aikanaan oli oikein fiksunoloinen mies. Olivatkohan ne olleet lemmenlomalla Aulangolla. Käyneet huipulla pussailemassa samoin, kuin Hannu oli Veeran kanssa aikanaan. Veeraa alkoi harmi ja kateus pistellä. Se eukko! Ei Hannu sellaista ansaitse. Onkohan se seonnut. Pakko olla.

Veeran ajatukset keskeytyivät, kun ulkoa kaikui kaksosten huudot. "Äitiiiiiiii." Veera jätti vieraskirjan auki viimeiselle sivulle ja lähti perheensä luo. Kaksosilla on varmaan nälkä. Tornin juurella Veera nauroi hyväntahtoisesti velttoutta ja väsymystä huokuville pojilleen, suukotti miestään poskelle, kuunteli lasten kuvausta karhupatsaasta, eikä puhunut puolta sanaakaan henkilöstä nimeltä Silvia Mäki.