Veera istui kiviselle rappuselle. "Mä en jaksa astua enää yhtään rappusta! Menkää te, mut mä jään tänne." Risto otti mukisematta kaksosten käsistä kiinni ja katosi rinteen portaita pitkin näkyvistä. Veera oli käynyt Karhuluolalla ja tiesi kokemuksesta, että pojat olisivat ylös tullessaan aivan valmiita kotiinlähtöön. Väsyneitä, uupuneita ja jalat aivan maitohapoilla. Ja niin olisi poikien isäkin.

Veera istui Aulangon tornin alimmalla askelmalla ja katseli puiden välistä kaukaiseen maisemaan. Kaikki näytti samalta kuin vuosia sitten. Kaukaisilla mäillä syysruska väritti lehtipuita, vaikka intiaanikesä pitikin lämpimänä. Todellakin hyvin samanlainen sää kuin silloin... Mitä siitä nyt on? kahdeksantoista vuotta. Veera tunsi itsensä äkkiä kovin vanhaksi.

Tornin tuulisella huipulla lähes kaksi vuosikymmentä sitten Veera oli seissyt aivan toisen miehen kanssa kuin juuri äsken. Tai pojan oikeastaan. Niillä rajoilla. Intiaanikesä, alkava ruska, leppoisa ilma. Jännittyneet hymyt, varovaiset puheet ja ensisuudelma. Molempien. Muistossa oli jotain suloista. Ensimmäinen opiskeluvuosi vieraalla paikkakunnalla, ensimmäinen poikaystävä. Kaikki oli uutta ja viatonta. Mikä sen pojan nimi olikaan. Veera kurtisti otsaansa. Miten sellainen voi unohtua.

Japanilaisia turisteja kiipesi mäen huipulle ja Veera tajusi niiden tulevan pian tornille. Ensin toki heille esiteltiin näköalatasanteelta maisemia. Veera ei halunnut jäädä jalkoihin, joten koska jaloissa tuntui taas olevan voimaa, hän lähti kiipeämään takaisin torniin ensimmäiselle tasanteelle. Ristolla ja pojilla kestäisi vielä. Risto kun aivan varmasti haluaisi valokuvata poikia ja karhupatsasta kaikista mahdollisista kulmista.

Veera meni oviaukosta sisään ja istui pienen pöydän ääreen tuolille. Jalat väsyivät nyt nopeasti. Vieraskirja. Se jouduttiin vaihtamaan aina muutaman kuukauden välein, sillä turisteja kävi etenkin kesäisin tornilla paljon. Veera avasi kirjan alusta. Kesäkuun viides ja iso kirja oli pian loppumassa taas. Oli turha kuvitellakaan löytävänsä kirjasta kahdeksantoista vuoden takaisen heilan nimeä.

Veera käänsi pari viimeistä sivua näkyviin ja lähti silmäilemään nimiä taaksepäin, josko vaikka sattuisi joku opiskeluaikainen tuttu silmään. Monista nimikirjoituksista ei saanut ollenkaan selvää. Paikkakuntia oli halki Suomen, mutta valtaosa oli Hämeenlinnasta tai aivan lähistöltä kuitenkin. Muutaman sivun jälkeen Veeran katse pysäsi etäisesti tuttuun käsialaan. Siinä se oli. Vanhan heilan nimi. Hannu Lahtinen. Vaan ei yksin. "ja"-sanaa seurasi "Silvia Mäki". Siis Silvia Mäki! Harvinaisen typerä nimi. Veera naurahti ääneen, mutta vaikeni tajutessaan ulkoa kuuluvan japaninkielisen pulinan olevan ihan lähellä. Veera otti kynän ja oli kirjoittavinaan uudestaan perheensä nimiä kirjaan sillä aikaa, kun lauma ulkomaalaisia lähti kiipeämään portaita tornin sisällä kohti huippua. Väen papatus kaikui hassusti kivisen tornin seinissä.

Veera palasi parin sivun taa ja makusteli Silvia Mäkeä suussaan. Valkoiset hiukset ja föönattu kampaus. Violetit silmälasit ja mauton asu. Kuvitella, että Hannu on sellaisen itselleen ottanut, vaikka aikanaan oli oikein fiksunoloinen mies. Olivatkohan ne olleet lemmenlomalla Aulangolla. Käyneet huipulla pussailemassa samoin, kuin Hannu oli Veeran kanssa aikanaan. Veeraa alkoi harmi ja kateus pistellä. Se eukko! Ei Hannu sellaista ansaitse. Onkohan se seonnut. Pakko olla.

Veeran ajatukset keskeytyivät, kun ulkoa kaikui kaksosten huudot. "Äitiiiiiiii." Veera jätti vieraskirjan auki viimeiselle sivulle ja lähti perheensä luo. Kaksosilla on varmaan nälkä. Tornin juurella Veera nauroi hyväntahtoisesti velttoutta ja väsymystä huokuville pojilleen, suukotti miestään poskelle, kuunteli lasten kuvausta karhupatsaasta, eikä puhunut puolta sanaakaan henkilöstä nimeltä Silvia Mäki.

Isi nukkuu. Olen hereillä vaikka on yö. Äiti on jossain muualla. Ollaan isin kanssa kahdestaan. Isi makaa mahallaan. Sillä on iso selkä. Olen sinne ennenkin kiivennyt ja taas menen. Menen mahalleni makaamaan isin selkään. Kohoilee kivasti. Siinä on minulle hauska peti. Isi on ihan hiljaa.

Tulee vilu. Haluaisin peiton päälleni. Otan peitonkulmasta kiinni ja vedän. Tosi raskas. Ihan hirveän raskas. Makaan mahallani isin selän päällä enkä jaksa vetää peittoa päälleni. Siinä on vähän kiikkerä olla. Pitäisi varovasti. En saa hyvää otetta. On vaikeaa. En jaksa. Harmittaa tosi paljon. Olisi ollut hirmu hauska nukkua isin selässä kunnolla. Silleen peiton kanssa kunnolla. Ihan ku muutoinki, mutta isin selässä. Mutta se ei onnistu. Ihan hirveen tyhmää.

Makaan sitten muuten vaan siinä. Isi alkaa muljata. Olen pieni mutta painava. Isi tiputtaa minut ähkäisten sängylle viereensä. Jatkaa unia. Ei se harmita. Kun en minä sitä peittoakaan saanut. On lämmin kun pääsee peiton alle. Mukavaa.

Istun autossa takapenkillä matkalla kohti etelää. Olo on helpottunut. Hellettä pääsi pakoon istumalla autoon, lähtemällä ajelulle ilmastointi päällä. Oikein muuta pakopaikkaa ei ole. Yksivuotias lapsi nukkuu turvaistuimessa vieressäni. Oli pieni jo ihan väsynyt ja kypsä nukkumatin vierailla. Mies ajaa autoa halki Norjan maaseudun. Maisema on ilahduttavan vihreää ja elävää. Hevosia näkyy paljon samoin kuin avoautoja. Erityistä kesäluksusta molemmat. Maasto on kumpuilevaa ja kallioita näkyy varsin usein. Leppoisa kesäinen alkuilta.

Pääsemme perille ja mies kummastelee, että todellako täällä ei-missään pitää maksaa pysäköinnistä. Lähtee kohti lippuautomaattia nostettuaan matkarattaat takakontista. Änkeän vaivalloisesti itseni ulos kaksiovisesta autosta lapsi sylissä. Lasken pojan rattaisiin, suljen valjaat ja haen kameran autosta. Laitan sen päälle ottaakseni kuvan pojasta. No memory card. Voihan nyt perkele. Huudan takaisinpäin kävelevälle miehelle parkkipaikan yli, että et ikinä arvaa.

Onneksi nykyään kännyköissä on kamerat ja kuukauden vanha syntymäpäivälahjani sisältää kahden megapikselin kuvauskojeen. Ehkä sittenkin saamme reissulta todisteita. Lähdemme lykkäämään rattaita oikeaan suuntaan. Kumman polun valitsemme? Mennään nyt tuota asvaltoitua pitkin. Näyttää virallisemmalta. Uteliaisuus kasvaa. Metsikön läpi ei näe määränpäätä.

Pian mutkan takaa paljastuu matkamme pää. Maailmanloppu. Verdens Ende. Aurinko lämmittää vielä kyllä, mutta merituuli on viileä. Merestä nousee kymmenkunta erikokoista kallioluotoa, pelkkää kiveä. On täällä vähän maailmanlopun tunnelmaa. Kävelemme laituria pitkin luodolle ja napsimme valokuvia. Mies ja rattaissa istuva lapsi, minä ja rattaissa istuva lapsi. Minä lapsi sylissä ja mies lapsi sylissä. Kyllä kuvista selvän saa. Kertakäyttögrilleille omistetusta roskiksesta emme viitsi ottaa kuvaa.

Nousemme ylös rannan kalliolle. Huipulla on pieni ravintola josta on komea maisema merelle. Taivaanrannassa kulkee rahtialus. Katselen aurinkoista ja lempeää maisemaa. Lähellä on vehreä laakso, josta kuuluu lintujen sirkutus tuoden mieleen sademetsät. Kuvittelen hetken. Syksyinen ilta. Hurja myrskytuuli ja suuret aallot paiskomassa päin luotoja. Kylmää ja märkää. Pimeää ja kurjaa. Silloin paikka on varmasti nimensä veroinen. Nyt nimi tuntuu lähinnä vitsiltä.

Lähdemme kävelemään takaisin parkkipaikalle pientä kallionvälissä kulkevaa polkua pitkin. Muinaiset aallot ovat kovertaneet toiseen kiveen pehmeitä muotoja. Mennessämme mietimme sitä, miltä kuvat mahtavat näyttää tietokoneella ja sitäkin, että nyt se on koettu - maailmanloppu.

No tätä kirjoittaessa ei vielä mikään, mutta tulevaisuudessa kyllä. Tarkoituksenani on osallistua mm. tarinamaanantaihin ja pitkästä aikaa kirjoitella tarinoita, juttuja, sensellaisia. Pääasiassa pieniä inspiroitumisen tuloksia. Luultavasti ei juurikaan mitään valmiita mestariteoksia. Kirjoituksilla on ehdoton kopiointikielto, josta voi poiketa vain bloginpitäjän luvalla.